Suomi, Neuvostoliitto ja Saksa laskivat toisen maailmansodan aikana Suomenlahteen noin 60 000 merimiinaa ja raivausestettä. Tämän seurauksena Suomenlahti oli yksi toisen maailmansodan aikana tiheimmin miinoitetuista merialueista. Esimerkiksi Suomenlahtea yli 80 kertaa suurempaan Välimereen laskettiin sodan aikana noin 100 000 miinaa. Valtaosa Suomenlahden miinoista laskettiin saksalaisten toimesta kahteen, koko lahden poikki pinnasta pohjaan ulottuvaan sulkuun, joiden tarkoitus oli estää Neuvostoliittolaisten sukellusveneiden pääsy Itämerelle.
Suomenlahteen sekä Ahvenanmereen laskettujen miinojen raivaus määrättiin Moskovan välirauhansopimuksessa Suomen tehtäväksi. Suomen tuli aloittaa raivaaminen välittömästi. Asia oli Neuvostoliitolle tärkeä, koska sota Saksan kanssa jatkui yhä ja Neuvostoliitto halusi avata meritien Pietarista Itämerelle mahdollisimman nopeasti. Miinanraivaus palveli myös Suomea, sillä väylät oli saatava puhtaiksi, jotta oma kauppamerenkulku voitaisiin aloittaa. Ensimmäisenä raivaussyksynä 1944 ehdittiin raivata 585 miinaa ja raivausestettä, sekä tuhota ajelehtivina 147 miinaa. Tappioina miinaräjähdyksissä menetettiin samana aikana 3 raivaaja-alusta ja niiden mukana 12 kaatunutta ja 9 haavoittunutta.
Raivaustoiminta pääsi käyntiin toden teolla vasta vuonna 1945. Liittoutuneiden valvontakomission käskystä Suomen merivoimat siirrettiin rauhanajan kokoonpanoon ja perustettiin Raivaajalaivasto, jonka vahvuudeksi tuli 205 alusta ja 2 200 miestä. Tämä käsitti lähes puolet välirauhansopimuksessa Suomen merivoimien kokonaismäärän ylärajaksi asetetusta 4 500 miehestä.
Kantahenkilökunnasta ei riittänyt miehiä tarpeeksi, tämän vuoksi raivaustehtävään määrättiin myös varusmiehiä sekä pestattiin siviilihenkilöitä. Vuonna 1945 raivaamaan määrättiin 1925 syntyneitä varusmiehiä, toisena vuonna 1926 syntyneitä, kolmantena 1927 syntyneitä ja niin edelleen. Varusmiehillä ei ollut toiminnasta yleensä mitään kokemusta ja heille pystyttiin antamaan tehtävään vain pikainen koulutus.
Kuten joukko-osaston nimi, raivaajaosasto jo sanoo, on päätehtävämme työskentely merellä – miinakentissä. Sota jatkuu näin ollen meidän kohdallamme. Vihollisemme vaanii meitä kätkeytyneenä meren syvyyksiin. Se on voimakas ja
iskiessään tuhoisa. Vain kestävä, aina valpas ja tehtävänsä taitava sotilas selviytyy
vastustajastaan.
Tällä everstiluutnantti Simosen päiväkäskyllä toivotettiin vuonna 1926-syntyneet varusmiehet tervetulleiksi jatkamaan sotaa ja osallistumaan sodanjälkeiseen miinanraivaukseen. Miinojen raivaaminen oli raskas ja vaarallinen tehtävä. Miinakenttien puhdistaminen aloitettiin matalaraivauksella. Matalaraivauksessa miinanraivaaja-aluksen perässä vedettiin pinnan alla leikkureita, jotka katkaisivat miinojen ankkurivaijerit joko liike-energialla tai räjähdyspanoksella. Miinan ankkurivaijerin katkaisun jälkeen miina nousi pintaan. Joskus miina saattoi räjähtää tarttuessaan vaijeriin. Näissä tapauksissa räjähdys aiheutti vahinkoa raivauskalustolle ja toisinaan myös alukselle sekä miehistölle. Pintaan nousseet miinat joko räjäytettiin tykillä ampumalla tai purettiin. Lähtökohtaisesti miinat pyrittiin aina räjäyttämään, sillä niiden purkaminen oli Itämeren tyrskyissä äärimmäisen vaativa tehtävä. Myöhemmässä vaiheessa miinakentille vietiin raskaampaa kalustoa, jotka raivasivat miinoja joko herätteellä tai suoraan kosketuksella räjäyttäen miinat jo pinnan alla. Sodan jälkeisinä vuosina raivattiin yhteensä 9 276 miinaa. Miinanraivaajat vaaransivat raivatessaan henkensä ja terveytensä päivittäin. Sodanjälkeisissä raivaustehtävissä haavoittui 32 miestä ja kaatui 28. Viimeiset miinanraivauksen sankarivainajat kaatuivat kesällä 1947.
Sen estämättä, että 30 päivänä marraskuuta 1939 alkanut sotatila julistetaan lakanneeksi, olkoon, mikäli 10 päivänä helmikuuta 1947 Pariisissa allekirjoitetussa rauhansopimuksessa Suomelle asetetun, miinanraivaukseen osallistumista koskevan velvollisuuden täyttämiseksi on tarpeen, alusten ottamisesta puolustusvoimain käyttöön ja niiden varustamisesta noudatettavana, mitä sotaaikana on sotatilasta annetun lain ja sen nojalla annettujen tai vastedes annettavien säännösten mukaan voimassa.
Tasavallan presidentti J.K. Paasikivi.
Miinanraivaus jatkui sotatilan päätyttyä presidentti Paasikiven yllä muotoilemassa erityisasemassa aina vuoteen 1950, jolloin sen katsottiin tulleen valmiiksi. Suomen laivasto 1918―1968 -teoksen kirjoittaneen ja raivausaikana laivueen päällikkönä toimineen Tapani Mattilan mukaan Suomen osuus kansainvälisessä miinanraivaustyössä oli varsin raskas ja vaativa, sekä suhteellisesti suurempi kuin minkään muun maan suoritettavaksi annettu vastaava tehtävä. Suomi selvisi tehtävästään Mattilan mukaan kunnialla.
Lähde:
”Mekin vaaransimme henkemme” – Taistelu miinanraivaajien asemasta 1992-2000
Niklas Nurminen
Pro Gradu -tutkielma
Suomen historia
Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos
Humanistinen tiedekunta
Turun yliopisto
Helmikuu 2021